maanantai 5. marraskuuta 2012

Muistojen marraskuu.Month of memories





Takana kaksi etukäteen pelottavalta tuntunutta merkkipäivää,virstanpylvästä surun vuodessa.Isän syntymäpäivä lokakuussa,se tuli mukanaan tammikuussa kirjoittamani merkintä kalenterissa: Isä 83 v...

Pyhäinpäivä oli se toinen päivä, jonka tiesin tuovan surun taas käsinkosketeltavaksi.Lauantaina olin kirkossa, jossa sytytettiin kynttilä vuoden aikana poisnukkuneille.Isälle sytytettiin kynttelikön kahdeksas kynttilä. Kirkkokuoro lauloi Täällä Pohjantähden alla,jonka toivoin laulettavaksi isän hautajaisissa.Sen vanhan laulun,ei Petri Laaksosen.

"Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella aika lyhyt meillä,
siellä ilo loppumaton niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää,
siellä sydän iloitsee ja silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä,
siellä kun on kotomaani,sinne tahdon mennä."

Kesän sekavissa tunteissa, muistojen noustessa hyökyaallon lailla jostain syvältä, hautajaismusiikkia miettiessäni, muistin tuon kauniin vanhan laulun,jonka vanhemmat opettivat,kun olin pieni. Hautajaisissa seurakuntamme kanttori lauloi sen minun ja lasteni laskettua kukkalaitteemme.

Pyhäinpäivän jumalanpalveluksen lopuksi veisattiin vielä virsikirjan viimeisen virren viimeinen säkeistö.Sen kanttorimme esitti isän muistotilaisuuden lopuksi,koko nelisäkeisen virren.Isän toivomuksesta se esitettiin aikanaan äitini muistotilaisuudessa ja halusin ehdottomasti sen isänkin hautajaisiin.Nyt ylös sieluni mullasta nouse tästä...Niin riemukkaat ja toivorikkaat sanat, just isälle sopivat.

Isälläni oli lapsuuskodin peruna luja usko ja luottamus Jumalaan, ylösnousemukseen...Jos itselleni ei olisi periytynyt jonkinlainen usko,miten sen surun olisi jaksanut kestää? Miten eron olisi voinut kestää,jos sen uskoisi olevan lopullinen? Nykyään näyttää olevan jotenkin cool erota kirkosta, mutista,että en viitsi kirkollisveroa maksaa jne. Välillä tuntuu,että melkein pitää puolustella sitä,että kuuluu kirkkoon.Itse koen asian niin,että seurattuani mummuni syvää ja hiljaista,jokapäiväistä arjen uskoa ja omien vanhempieni uskoa,en ikinä voisi loukata heidän vakaumustaan eroamalla kirkosta.Mikä oli heille tarpeeksi hyvää,on sitä minullekin.Olen myös äiti. Omalla esimerkillä, edes sillä jokavuotisella joulukirkolla, olen yrittänyt välittää sitä tietoa,että on jotain suurempaa, joku käsi joka kantaa yli kaikkien vaikeuksien.








Hautajaisiin valitsimme tämän kuvan,jossa isä on 26-vuotiaana Perämeri- nimisellä laivalla. Hänen suuri unelmansa on toteutunut, hän on päässyt merille ja saanut haitarin.
Elämä runteli isän ulkonäköä viime vuosina.Hänelle tuli ihosyöpä, basaliooma, nenään ja hän joutui läpikäymään monta leikkausta. Nivelreuma koukisti sormet. Kaikista kuvista, joita selailimme ennen hautajaisia, tämä valikoitui sen vuoksi,että siinä on nuori mies, jolla on elämä edessään, kuva henkii toiveikkuutta.






Halusimme isälle hyvät hautajaiset - tyttäreni kanssa siis kannoimme suurimman järjestelyvastuun- ja vaikka itse sanonkin, ne olivat parhaat hautajaiset, joissa olen ollut. Toivottavasti isä oli tyytyväinen...Varmaan jokainen tavallaan inhoaa sitä hälinää ja iloista puheensorinaa, joka muistotilaisuuksissa useimmiten ryöstäytyy valloilleen, tuntuu usein,että unohtuu miksi siellä tilaisuudessa ollaan...Tyttäreni teki valokuvakirjan, jonka laitoimme kiertämään pöytiin.Kuvia isäni elämän varrelta. Musiikkia oli paljon. Tyttäreni luki otteita vanhoista kirjeistä, ajalta jolloin isäni oli merillä ja kirjoitteli kotiväelle ja he hänelle. Liikuttavin oli mummuni kirje pojalleen, isälleni. Lopuksi pidin puheen. En ollut ollenkaan varma pystynkö siihen, mutta niin vain pystyin. Tuntui,että mun on pakko puhua. Oli mulla jonkinlainen hahmotelma valmiina, mutta loppujen lopuksi siitä tuli varmaan melkoista tajunnanvirtaa.




 
 
 
 
 
 
 
 
Noissa edellisen postauksen Wisley-tunnelmissa elettiin vielä jonkinlaisen toivon vallassa. Siksi uskaltauduin lähtemään sille lyhennetylle Lontoon reissulle, uskoin,että kaikki menee ok, edessä on pitkä kuntoutus ja saan tuoda isän vielä kotiin, jäädä häntä tarvittaessa hoitamaan...Näin jo sieluni silmillä hänet istumassa pyörätuolissa, miten työntäisin häntä rantaan merta katsomaan, miten hän istuisi kauneimman pionipenkin vieressä aurinko kasvoillaan...Mutta toisin kävi.
Toin hänet kyllä kotiin vielä kerran. Niinkuin olin hänelle luvannut. Mutta mustalla autolla, tammiarkussa. Vielä kerran hän sai tuntea auringonsäteet kasvoillaan, kotirannan lempeän tuulen poskillaan.En kestänyt ajatusta, että viimeiseksi jäisi sairaalan katto...
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Eilen töistä tultuani levahdin sohvalle ja nukahdin, kuten useimmiten aamuvuoron jälkeen. Siinä uinuessani näin ensimmäisen kunnollisen unen isästä hänen kuolemansa jälkeen. Unessa olin ulkona ja kuulin hänen äänensä selkäni takaa ja kääntyessäni siinä hän oli, ihan niinkuin ennenkin. Montaa sanaa emme vaihtaneet, mutta herättyäni oli hyvä mieli, lohdullinen olo.



Näissä pyhäinpäivän jälkeisissä tunnelmissa toivottelen teille kaikille kynttilöiden valaisemaa marraskuun eka viikkoa. Marraskuu on ollut musta alkumetreillään, mutta huomiseksi lupailtiin jo lunta...

24 kommenttia:

  1. Niin kaunis kirjoitus, kuva, sanat ♥ Kirjoittamaan pystyy vaikka juuri ja juuri näen näppäimistön kyyneleiltä. Puhuminen ei ehkä onnistuisi, niin tästä liikuttui.
    Muistotilaisuudessa on tärkeää muistaa elettyjä hyviä hetkiä, vaikka kaikki ovatkin surun murtamia. On niin lohdullista voida yhdessä muistella, nauraakin, ja miettiä, että tämänkin hetken isä sai aikaan. Eivät ne hetket, joihin hän vaikuttaa, lopu, vaikka fyysinen elämä loppuukin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi,kiitos<3 Ajattelin,että olisin isän syntymäpäivänä tehnyt tämän postauksen,mutta en sitten pystynytkään...nyt se tuli ihan itsestään.Isän kuoltua muistojen tulva oli ihan valtava,aikaa sitten unohtuneita hetkiä palasi mieleen...Mutta yhtään huonoa muistoa ei tullut,se kertoo jo paljon siitä millainen ihminen isä oli<3

      Poista
  2. Kaunis muistelo. Kiitos, kun se jaoit täällä <3

    VastaaPoista
  3. Niin kaunista, kaunista. Onneksi meillä on muistot.
    Minä hoidin isän kanssa kaikki jutut äidin hautajaisiin, mutta en pystynyt puhumaan, en edes lukemaan muistosanoja kukkalaitteesta.
    Siskoni ja lastenlapsi pitivät puheet minunkin puolestani. Jotenkin se kaikki on ihan sumussa mun mielessä. Vuosi meni lähes joka päivä kyyneleissä, nyt on kyyneleet vähentyneet, silti on kova ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta,miten kallisarvoisia muistot ovatkaan kuoleman vierailtua...Ikävä tulee varmasti kulkemaan mukana omaan hautaan asti.ja nyt isän kuoltua jotenkin tein surutyötä äidin kuolemastakin,silloin aikanaan piti ottaa ohjat käsiin ja olla vahva kaikkien muiden puolesta.

      Poista
  4. niin kauniisti kerroit ja kirjoitit..
    itseäni tuleva pelottaa..olen vanhojen vanhempieni ainoa lapsi ja nyt jo murehdin sitä, että miten ikinä pystyn nämä juhlat sitten joskus järjestämään...onhan puoliso, mutta sisarusten kanssa voisi varmaan paremmin jakaa sen tunteen, kun on kyse omista vanhemmista..
    tiedän, en saisi sitä vielä murehtua, mutta kun on tällainen etukäteen murehtija niin ei sille mitään voi..
    mutta tuosta uskosta ja kirkkoon kuulumisesta olen ihan samaa mieltä kanssasi ja sen tunteen haluan myös välittää omille lapsilleni..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin,kunpa osaisikin olla murehtimatta asioita etukäteen,tulevathan ne sillä tavoin moninkertaisesti murehdittua...aina ei siihen pysty.Ihmeellisesti niitä voimia sitten tulee,vaikka Suomessa on niin nurinkurinen tuo systeemi ihmisen kuollessa.Hetkenä jolloin omainen on ihan rikki ja voimaton,täytyy jaksaa käydä läpi pitkä litania muodollisuuksia.Voi miten olisin toivonut,että hautajaiset olisi voitu pitää mahdollisimman pian,sen sijaan,että jouduttiin melkein kolme viikkoa niitä odottamaan.

      Poista
  5. Kiitos tästä kirjoituksestasi. Se kosketti syvältä. Olen ollut useissa läheisteni hautajaisissa ja nähnyt unta rakkaistani niiden jälkeen. Tunnistan sen tunteen, jonka koit. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin näen usein unta vainajista,ne ovat aina niin ihania unia,tuntuu kuin he ihan oikeasti olisivat käyneet luonani.Isästä en tosiaan ole aikaisemmin nähnyt kuin jotain hätäisiä vilauksia.Tämä uni oli ihan erilainen,"oikea" lohtu-uni.

      Poista
  6. Kauniisti muistelit isääsi, poraan täällä. Voimia ja siunausta teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina<3 Voi,ei mun ollut tarkoitus itkettää teitä ihania ihmisiä...mutta oli tosiaan pakko kirjoittaa,tällaistahan ei satu kuin kerran elämässä.

      Poista
  7. Aivan ihanan kaunis kirjoitus isäsi muistolle ja minäkin täällä kyynelehdin niin kuin Tiina.
    Oma isäni täyttää toukokuussa 82 vuotta..pakostakin tulee mietittyä näitä asioita...surullista on että en näe vanhempiani niin usein kuin haluaisin,pitkä välimatkan vuoksi.
    Kuolema on niin lopullista, mutta kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, niin siihen ajatukseen on vaan totuttava.
    Voimia tähän synkkään marraskuuhun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi,sinutkin sain tahtomattani itkemään...kyllähän minäkin ajattelin,että jonain päivänä se on edessä,mutta en siihen ollut millään lailla valmistautunut kuitenkaan.Kyllä se iski ihan maahan asti...Ja laittoi ajattelemaan asioita,elämää,kuolemista perin pohjin.

      Poista
  8. Kirjoitit todella kauniisti isästäsi ja tunteistasi. Tekstistä välittyy rakkaus ja hyvä suhde isääsi. Valoa kohti ollaan menossa, toivotan sinulle jaksamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isä oli niin ihana ihminen<3 ja olimme niin läheiset,kun tässä samassa pihapiirissä asuttiin.Hän oli hyvin valoisa ihminen luonteeltaan,onneksi olen perinyt sen häneltä.Surun kyynelten takana häämöttää valo,voimia saa silloin,kun niitä tarvitsee...

      Poista
  9. Kirjoitit niin kauniisti isästäsi ja muistoista. Voimahalit sinulle. Ajattelen monista asioista samalla tavalla kuin sinä. Unet ovat mielenkiintoisia. Olen nähnyt niin paljon unia viime aikoina, monena yönä äidistä tai isästä. Tuntuu, että he ovat vieläkin elämässäni mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin sinulle<3 eivät kai he meitä ole kokonaan jättäneet...Itse ainakin toivon,että he käyvät katsomassa mitä kuuluu,unessa tai muutenkin.
      ja monet heidän tapansa,ajatuksensa,arvonsa elävät meissä ja meidän lapsissa edelleen,se on minusta todella hienoa.

      Poista
  10. Kiitos koskettavasta ja viisaasta ja ymmärtävästä kirjoituksestasi. Oli hienoa saada lukea muisteluasi ja tilitystäsi vaikeasta vuodestasi. Minäkin tykkään kovasti tuosta vanhemmasta Täällä Pohjantähden alla -laulusta.

    VastaaPoista

Mukava kun pistäydyit.Pienikin viesti ilahduttaa aina:) Thank you for your visit, welcome back :)