Muistojen marraskuu.Month of memories

Takana kaksi etukäteen pelottavalta tuntunutta merkkipäivää,virstanpylvästä surun vuodessa.Isän syntymäpäivä lokakuussa,se tuli mukanaan tammikuussa kirjoittamani merkintä kalenterissa: Isä 83 v...

Pyhäinpäivä oli se toinen päivä, jonka tiesin tuovan surun taas käsinkosketeltavaksi.Lauantaina olin kirkossa, jossa sytytettiin kynttilä vuoden aikana poisnukkuneille.Isälle sytytettiin kynttelikön kahdeksas kynttilä. Kirkkokuoro lauloi Täällä Pohjantähden alla,jonka toivoin laulettavaksi isän hautajaisissa.Sen vanhan laulun,ei Petri Laaksosen.

"Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella aika lyhyt meillä,
siellä ilo loppumaton niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää,
siellä sydän iloitsee ja silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä,
siellä kun on kotomaani,sinne tahdon mennä."

Kesän sekavissa tunteissa, muistojen noustessa hyökyaallon lailla jostain syvältä, hautajaismusiikkia miettiessäni, muistin tuon kauniin vanhan laulun,jonka vanhemmat opettivat,kun olin pieni. Hautajaisissa seurakuntamme kanttori lauloi sen minun ja lasteni laskettua kukkalaitteemme.

Pyhäinpäivän jumalanpalveluksen lopuksi veisattiin vielä virsikirjan viimeisen virren viimeinen säkeistö.Sen kanttorimme esitti isän muistotilaisuuden lopuksi,koko nelisäkeisen virren.Isän toivomuksesta se esitettiin aikanaan äitini muistotilaisuudessa ja halusin ehdottomasti sen isänkin hautajaisiin.Nyt ylös sieluni mullasta nouse tästä...Niin riemukkaat ja toivorikkaat sanat, just isälle sopivat.

Isälläni oli lapsuuskodin peruna luja usko ja luottamus Jumalaan, ylösnousemukseen...Jos itselleni ei olisi periytynyt jonkinlainen usko,miten sen surun olisi jaksanut kestää? Miten eron olisi voinut kestää,jos sen uskoisi olevan lopullinen? Nykyään näyttää olevan jotenkin cool erota kirkosta, mutista,että en viitsi kirkollisveroa maksaa jne. Välillä tuntuu,että melkein pitää puolustella sitä,että kuuluu kirkkoon.Itse koen asian niin,että seurattuani mummuni syvää ja hiljaista,jokapäiväistä arjen uskoa ja omien vanhempieni uskoa,en ikinä voisi loukata heidän vakaumustaan eroamalla kirkosta.Mikä oli heille tarpeeksi hyvää,on sitä minullekin.Olen myös äiti. Omalla esimerkillä, edes sillä jokavuotisella joulukirkolla, olen yrittänyt välittää sitä tietoa,että on jotain suurempaa, joku käsi joka kantaa yli kaikkien vaikeuksien.

Hautajaisiin valitsimme tämän kuvan,jossa isä on 26-vuotiaana Perämeri- nimisellä laivalla. Hänen suuri unelmansa on toteutunut, hän on päässyt merille ja saanut haitarin.
Elämä runteli isän ulkonäköä viime vuosina.Hänelle tuli ihosyöpä, basaliooma, nenään ja hän joutui läpikäymään monta leikkausta. Nivelreuma koukisti sormet. Kaikista kuvista, joita selailimme ennen hautajaisia, tämä valikoitui sen vuoksi,että siinä on nuori mies, jolla on elämä edessään, kuva henkii toiveikkuutta.

Halusimme isälle hyvät hautajaiset - tyttäreni kanssa siis kannoimme suurimman järjestelyvastuun- ja vaikka itse sanonkin, ne olivat parhaat hautajaiset, joissa olen ollut. Toivottavasti isä oli tyytyväinen...Varmaan jokainen tavallaan inhoaa sitä hälinää ja iloista puheensorinaa, joka muistotilaisuuksissa useimmiten ryöstäytyy valloilleen, tuntuu usein,että unohtuu miksi siellä tilaisuudessa ollaan...Tyttäreni teki valokuvakirjan, jonka laitoimme kiertämään pöytiin.Kuvia isäni elämän varrelta. Musiikkia oli paljon. Tyttäreni luki otteita vanhoista kirjeistä, ajalta jolloin isäni oli merillä ja kirjoitteli kotiväelle ja he hänelle. Liikuttavin oli mummuni kirje pojalleen, isälleni. Lopuksi pidin puheen. En ollut ollenkaan varma pystynkö siihen, mutta niin vain pystyin. Tuntui,että mun on pakko puhua. Oli mulla jonkinlainen hahmotelma valmiina, mutta loppujen lopuksi siitä tuli varmaan melkoista tajunnanvirtaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Noissa edellisen postauksen Wisley-tunnelmissa elettiin vielä jonkinlaisen toivon vallassa. Siksi uskaltauduin lähtemään sille lyhennetylle Lontoon reissulle, uskoin,että kaikki menee ok, edessä on pitkä kuntoutus ja saan tuoda isän vielä kotiin, jäädä häntä tarvittaessa hoitamaan...Näin jo sieluni silmillä hänet istumassa pyörätuolissa, miten työntäisin häntä rantaan merta katsomaan, miten hän istuisi kauneimman pionipenkin vieressä aurinko kasvoillaan...Mutta toisin kävi.

Toin hänet kyllä kotiin vielä kerran. Niinkuin olin hänelle luvannut. Mutta mustalla autolla, tammiarkussa. Vielä kerran hän sai tuntea auringonsäteet kasvoillaan, kotirannan lempeän tuulen poskillaan.En kestänyt ajatusta, että viimeiseksi jäisi sairaalan katto...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eilen töistä tultuani levahdin sohvalle ja nukahdin, kuten useimmiten aamuvuoron jälkeen. Siinä uinuessani näin ensimmäisen kunnollisen unen isästä hänen kuolemansa jälkeen. Unessa olin ulkona ja kuulin hänen äänensä selkäni takaa ja kääntyessäni siinä hän oli, ihan niinkuin ennenkin. Montaa sanaa emme vaihtaneet, mutta herättyäni oli hyvä mieli, lohdullinen olo.



Näissä pyhäinpäivän jälkeisissä tunnelmissa toivottelen teille kaikille kynttilöiden valaisemaa marraskuun eka viikkoa. Marraskuu on ollut musta alkumetreillään, mutta huomiseksi lupailtiin jo lunta...